Kirjottelen tätä keskellä-ei-mitään bensa-asemalla. Ollaan odoteltu kaksi ja puoli tuntia toista kyytiä Lower Zambezi-joen varrelle luonnonpuistoon, mihin ollaan menossa kanoottisafarille. Vähän alkaa usko loppumaan mutta täytyy vain tottua afrikkalaiseen aikaan.
Oli tosi ihanaa päästä ajamaan ulos Lusakasta, ja näkemään vähän maaseutua ja luontoa. Jättimäiset apinanleipäpuut ovat niin hienoja. Tien varsilla näkyi vaikka mitä, kanoja, vuohia, apinoita, lehmiä, tosi pahasti kolaroituja ja levinneitä rekkoja ja ihmisiä myymässä ihan mitä vain. Tosi pienet lapset myyvät muutamaa kasaa mangoja tien laidassa tai ovat pellolla auttamassa vanhempiaan.
Toinen kyyti saapui lopulta n. kolmen tunnin odottelun jälkeen ja matkasimme vielä pickupin lavalla kanoottien alla maaseutua pitkin.
Ollaan nyt yötä saarella joen varrella aivan huitsin kuusessa. Virtahepoja uiskentelee ympärillä ja miljoona ötökkää ahdistelee teltan seinissä. Oli tosi ihanaa valua rauhassa jokea pitkin ihan hiljaa ja katella virtahepoja ja kuunnella niiden mylvimistä. Nähtiin myös paviaaneja, impaloita ja krokoja vilaukselta, mutta virtahepoja senkun vilisi joka nurkassa. Älyttömiä eläimiä, näyttävät niin rauhallisilta mutta ovat kuitenkin tosi vaarallisia sille päälle sattuessaan. Tämä pätkä Zambezi-joesta on Sambian ja Zimbabwen rajalla ja päästiin astumaan Zimbabwenkin puolelle.
Kanoottiretken lopuksi tultiin rantaan kylään, jossa oli paljon lapsia tervehtimässä. Rannassa oli pyykkäämässä joukko tyttöjä, joista joillakin oli pieniä lapsia ja jotkut olivat raskaana. Näistä osa oli varmasti vain ehkä noin 12-15-vuotiaita. Ei lapsiäitiyttä ja sen karmeutta tajua ennen kuin sen näkee silmien edessä. Nämä lapset lapsineen vaikuttivat tosi nälkäisiltä, koska pyysivät meiltä yli jääneitä retkieväitä. En ole koskaan nähnyt ketään niin iloisena puolikkaasta paahtoleipäpussista ja parista limusta. Arviolta 6v tyttö kantoi jonkun vauvaa selässä.Tosi vaikeeta yrittää mitenkään järkevästi käsitellä tollasta köyhyyttä, kun se tulee konkreettisesti silmien eteen. Tulee niin epäreilu olo. Mutta vaikka ei voisikaan antaa näille ihmisille mitään kovin ihmeellistä, asia pitää silti pystyä kohtaamaan, oikeasti nähdä sitä köyhyyttä ja puhua siitä jos asioihin halutaan saada muutoksia. Unohtuu myös aika nopeasti omat muka-ongelmat.
Seuraa tähän väliin kuvaus täkäläisestä joukkoliikenteestä. Minibusseissa on sivuovet ja sivulla kahden istuttavat penkit ja "käytävälle" taittuvat yksittäiset tuolit. Käytävällä istuvat siirtyvät aina kun joku takana istuva jää kyydistä. Busseissa on aina "konduktööri", joka roikkuu oven liepeillä ja viheltelee ja huutaa ihmisille, jotka ehkä haluaisivat kyytiin. Penkkirivit täytetään vähintään neljällä ihmisellä eli yhdellä ylimääräisellä. Tunnelma menee erittäin tiiviiksi ajoittain. Kyytiin tulijoita saatetaan odottaa vaikka kuinka kauan ja ainakin lähtöasemalta bussi lähtee vasta kun se on tupaten täynnä. Keskustassa bussiasema on erittäin hektinen ja täysi kasa pakuja sikin sokin minne sattuu. Konduktöörit juoksentelevat ja yrittävät saada asiakkaita. Kaikenlainen järjestys/aikataulutus puuttuu, mitä ajattelisi yleensä bussiasemalla olevan. Ihmisiä on aivan jäätävän paljon ja kaikkea mahdollista myydään bussien ikkunoista.
Kotimatkamme joelta venyi kahdesta tunnista noin viiteen tuntiin. Bussissa oli pari humalaista miestä, jotka aiheuttivat pahaa hämminkiä. Bussissa olleet ärtyneet naiset olivat onneksi tiukkoja ja huuto oli ihan älytön kun niillä meni hermot bussissa juopottelevaan nuorukaiseen. Hässäkkä jatkui ja jatkui ja kuski vaikutti olevan ihan pihalla tapahtumista. Aina välillä pysähdyttiin ja ajateltiin, että nyt ne heitetään ulos. Heitettiinkin, mutta heidät otettiin takaisin kyytiin. Loppujen lopuksi kurvattiin poliisiasemalle, jossa seistiin tovi selvittelemässä asiaa. Heidät otettiin kuitenkin aina takaisin kyytiin. Loppujen lopuksi kävi ilmi, että hyvin humalainen nuorukainen itse asiassa oli bussin konduktööri. Käsittämätön tapahtumaketju ja matka-aika senkun venyi ja venyi.
Tämäkin tapaus osoittaa hyvin, että järjestys, säännöt, aikataulut ym. eivät ole ne prioriteetit täällä vaan homma tuntuu etenevän aina tilanteen mukaan. Mikä on toisaalta ihan hyvä juttu. Yritän kovasti karistaa omat normit ja tottumukset ja asettua tähän ympäristöön sellaisena kuin se on paikallisille. Se tarkoittaa, ettei voi nipottaa ja valittaa vaikka joistain aikatauluista. Systeemi on sellainen kun se on täällä ja ihmiset elävät sen mukaan, eli homma toimii heille ja ovat sopeutuneet siihen. Ja se on myös mun tavoitteena. Jos kerta täällä asti on ja asuu täällä, pitää pystyä elämään niinkuin muutkin. Sellainen länsimaalainen tapa suhtautua esimerkiksi tähän joukkoliikenneasiaan on ärsyttävä ja yritän kaikin tavoin välttää sitä. Se on arvosteleva ja vähättelevä, johon liittyy aina "mikseivät he tee asioita niinkuin me Suomessa missä kaikki toimii". No ei tietenkään tee, ei mekään tehä Suomessa niinkuin sambialaiset tekee täällä. Tämän ajatuksen yritän kovasti sisäistää ja oppia täällä, oppia sopeutumaan vielä paremmin ja nähdä asiat uusista näkökulmista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti